Silvio Rodríguez – Kuuban kriittinen ääni omin sanoin

Palvottu, vihattu, kiistelty ja sensuroitu. Silvio Rodríguez on Latinalaisen Amerikan lähihistorian merkittävin trubaduuri, jonka laulut muuttivat pysyvästi espanjankielisen laulelmaperinteen olemuksen. 

Olen kasvanut trubaduurimusiikin ympäröimänä. Vanhempieni kodissa laulettiin jatkuvasti vanhoja Espanjan siirtomaa-ajalta peräisin olevia trova-lauluja. María Teresa Vera, Sindo Garay ja Barbarito Diez olivat jokapäiväistä leipäämme, joka toimi oman kypsymiseni nostatusaineena. Lapsena olin kiinnostunut klassisesta musiikista ja sankareitani olivat Tshaikovski, Beethoven, Mozart ja Bach.

Lukemis-, elokuva- ja piirtämisharrastukseni olivat ratkaisevia siinä, että minusta tuli trovador, laulujen tekijä. Ensimmäiset lauluni olivat jonkinlaisia Vicentico Valdésin bolerojen, Paul Ankan balladien ja Harry Belafonten calypsojen risteytyksiä. Luulen että melodinen tyylini on peräisin Tshaikovskilta ja yhdysvaltalaisen viihdelaulaja Johnny Mathisin ohjelmistosta.

Beatlesista en aluksi pitänyt, mutta heidän kanssaan kävi samoin kuin Violeta Parran: molempiin syntyi ajan mittaan riippuvuussuhde.

Vallankumous loi pohjan taiteellisille näkemyksille

Vartuin nuorukaiseksi 1960-luvulla keskellä Kuuban vallankumoustapahtumia. Aktiivinen osallistumiseni loi pohjan eettisille ja esteettisille näkemyksilleni. Vallankumouksen voittaessa olin 12-vuotias, ja serkkuni värväsi minut sosialistisen nuorisoliiton (Juventud Socialista) toimintaan.

Kun miliisit joutuivat kaivautumaan juoksuhautoihin hyökkäyksien ja sabotaasien alettua, kuljin talosta taloon pyytämässä heille tarvikkeita.

Lukutaitokampanjan alkaessa vuonna 1961 liityin sadan tuhannen muun nuoren tavoin kaupungeista maaseudulle lähtevien nuorten opettajien joukkoon. Olin tuolloin 14-vuotias ja ensimmäistä kertaa erossa perheestäni. Valitsin asemapaikakseni Sierra del Escambrayn, jossa luokkasota oli hyvin väkivaltaista. Yksi prikaatimme jäsenistä, minun ikäiseni poika, kidutettiin kuoliaaksi. Asialla olivat vastavallankumoukselliset joukot.

Kun Yhdysvaltain johtamat joukot hyökkäsivät samana keväänä Sikojenlahdelle, minusta tuli miliisi. Eräänä päivänä huomasimme, ettemme olleet enää nuoria, ja meidän sukupolvemme sulautui aikaisempaan: kuka tahansa meistä olisi saattanut maata kaatuneiden seassa.

Armeija rokotti propagandaa vastaan

15-vuotiaana olin piirtäjänä ja kuvittajana Nuorten kommunistien liiton äänenkannattajassa, Mella-nimisessä viikkolehdessä. Kaksi vuotta myöhemmin minut kutsuttiin armeijan leipiin, jossa vietin seuraavat kolme vuotta ja kolme kuukautta.

Lehtialan kokemukseni vuoksi toimin puolet palvelusajastani maanpuolustuksen propagandajoukoissa. Suora kosketus poliittiseen toimintaan varhaisella iällä teki minut jossain määrin immuuniksi propagandan vaikutuksille. Näiden menetelmien ylenmääräinen tarjonta sai minut ajattelemaan asioita uusiksi, vähemmän jyrkästä ja inhimillisemmästä näkökulmasta. Minulle oli syntynyt selkeä käsitys siitä mitä propaganda on. Valitessani lauluihini sanoja pyrin välttämään sitä kaikin keinoin.

Kuitenkaan en voinut hylätä omia periaatteitani ja sanoutua irti siitä mitä pidin oikeana. Taistelin valmiita fraaseja ja valmiiksi tallattuja polkuja vastaan. Sellaisia ilmeisiä kaavoja vastaan, jotka kuulostivat pamfletilta eivätkä kirjallisuudelta. Koska tästä juuri oli kysymys: tahdoin että kieleni on runoudellista ilmaisua eikä poliittista diskurssia, vaikka sitoutuminen omaan aikaani ja maani kohtaloon veivät minut mukanaan tapahtumien kiihkeisiin pyörteisiin.

Paluu Havannaan

Palasin armeijasta Havannan kaduille vuonna 1967 mukanani satakunta laulutekstiä sisältävä vihkonen. Halusin tehdä lauluja, joita ei ollut olemassa, ja minun oli keksittävä ne. Se tarkoitti yhä tietoisempaa taistelua kiteytyneitä makutottumuksia vastaan.

Toisaalta vakiintuneiden aiheiden, ilmaisujen ja sanavalintojen rikkomista ja toisaalta kaiken saatavilla olevan ääniympäristön ennakkoluulotonta, mutta kriittistä hyödyntämistä. Vuonna 1967 minun sukupolveni säveltäjäkitaristit kuten Martín Rojas ja Eduardo Ramos soittivat vaikeita jazz-, filin- ja bossanova-sävelmiä.

Useimmat tv:ssä ja radiossa esiintyvät laulajat tekivät jäljitelmiä ulkomaisista menestysiskelmistä. Monet korkeatasoiset lauluyhtyeet jatkoivat 1950-luvun amerikkalaisen viihdemusiikin kaavoja. Silloisen Havannan yöelämässä nautin Bola de Nieven, Teresita Fernándezin ja runoilija Virgilio Piñeiran tekstejä tulkinneen Miriam Acevedon esityksistä. El Gato Tuerto -yökerhossa kuuntelin César Portillo de la Luzia ja José Antonio Menéndeziä. Marta Valdés oli jo tuolloin monen lauluntekijän suosikki. Radion tarjontaa hallitsivat banaalit versiot suurista boleroista.

Vaikka kuubalaisen laulelman taso oli hyvä, ei sen tekijöihin kiinnitetty juuri huomiota. Radioasemien virallinen taksa trubaduureille oli kaksi pesoa yhdestä esiintymisestä. Alkuperäinen trova kitui kuolintuskissaan karkotettuna kotien olohuoneisiin ja patioille, joissa uskolliset kannattajat sitä hellyydellä hoivasivat.

Kulttuurikeskus Casa de las Américas Havannassa oli tuolloin lähes ainoa paikka, jossa me uuden sukupolven trubaduurit saatoimme ilmaista taiteellisia pyrkimyksiämme.

TV-tähdeksi neuvostosaappaissa

Vuonna 1967 Radio- ja tv-orkesterin johtaja María Romeu palkkasi minut esiintyjäksi tv-ohjelmaansa "Música y Estrellas". Romeu oli kuullut sattumalta kolme lauluani, jotka hän innostui sovittamaan orkesterilleen. Kuuban radio- ja tv-instituutti jakoi taiteilijoille kortin, jolla sai ostaa esiintymisvaatteet erikoiskaupasta. Kameroiden edessä tuli esittäytyä mahdollisimman siistinä.

Noina aikoina kansa kulki kehnosti puettuna ja huono vaatetus oli tv:ssä merkki pula-ajasta. Don Quijoten ja Guevaran henkisenä perillisenä hylkäsin vaatekortin suurieleisesti. Jatkoin esiintymällä venäläisissä sotilassaappaissa arvaamatta, että 30 vuotta myöhemmin ne tulisivat olemaan suurinta muotia.

Minun sukupolveni trubaduureja kritisoitiin enemmänkin siitä, miltä näytimme kuin siitä, mitä lauloimme. Tukijamme Nuorten kommunistien liittoa myöten moittivat meitä tästä. Kun meitä lähetettiin esiintymispakkoihin, sateli jälkeenpäin valituksia: "Nuohan ovat aivan siivottoman näköisiä!"

1970-luvulla osa Kuuban kulttuurilehdistöstä katsoi aiheelliseksi huolehtia pukeutumiseni kehityksestä yksityiskohtaisesti ja raivoisaan sävyyn. Ehkä olisin menestynyt paremmin muotisuunnittelijana kuin trubaduurina? Valitettavasti en tuntenut vetoa siihen suuntaan.

Toisten vaatteisiin tuijottaminen on mielestäni kuubalaisten kansallispahe. Olen kuunnellut huomautuksia pukeutumisestani yli puoli vuosisataa, lapsesta lähtien. Joissain konserttitilaisuuksissa kuuntelijoita ärsyttivät venäläissaappaiden sijaan valkoiset tennistossuni.

Erittäin hyvä ja rakas ystävämme, Casa de Las Américasin johtaja Haydée Santamaría pakotti Pablo Milanésin, Noel Nicolan ja minut uramme alussa kerran vaatekauppaan. Hän osti jokaiselle kengät, kahdet housut, kaksi paitaa ja useita alusvaatekertoja. Sillä kertaa en uskaltautunut kieltäytyä, sillä arvostin häntä suuresti.

Pitkätukat, suudelmat ja imperialistiset tahdit

Vuonna 1968 olin Kuuban radio- ja tv-instituutin palveluksessa. Minulla oli televisiossa oma ohjelma nimeltä Mientras tanto. Laulujen tahdit tutkittiin mikroskooppisen tarkasti. Ne eivät saaneet sisältää rock-vaikutteita, joita pidettiin imperialistisena solutuksena. Toveri työpaikalta kutsui minut nuhtelu -ja ojennuskokoukseen koska

- olin lausunut mielipiteeni Beatlesista televisiossa

- minut oli nähty uudelleenkoulutus- ja työleirillä (UMAP) olleen henkilön seurassa

- olin kokoontunut Havannan yliopiston "epäilyttävien" älykköjen kanssa Coppelia-jäätelöpuistossa

- Mientras tanto -ohjelmassa oli näytetty kuvaa suutelevasta parista; se oli kohtaus eräästä elokuvasta.

Nykypäivän näkökulmasta nuo asiat vaikuttavat hullunkurisilta ja täysin naurettavilta. Naisten ei sallittu esiintyä televisiossa minihameissa eikä miesten pitkätukkaisina tai -partaisina. Musiikista löydettiin imperialistisia tahteja.

En suostunut perumaan sanojani enkä tekojani. Korotin ääneni. Puolustin kiivaasti tovereitani, Beatlesia ja suutelemista. Ojentajalleni tilanne tuli yllätyksenä eikä hänelle ei jäänyt muuta keinoa kuin lopettaa ohjelmani. Virallisesti minua ei kuitenkaan radio- ja tv-instituutista erotettu. Palkkaa maksettiin vielä puolenvuoden ajan, mutta kieltäydyin nostamasta sitä.

Loppuvuoden keskityin esiintymisiin eri puolilla Kuubaa: työpaikoilla, kouluissa, varuskunnissa, sokeriruo'on korjuuleireillä, viljelmillä, tehtaissa ja yliopistoissa. Henkilökohtaisia nauhureita ei juuri ollut, kasetteja ei vielä tunnettu. Kuuban ainoa levy-yhtiö EGREM julkaisi laulujani vasta monia vuosia myöhemmin.

Erityisesti yliopisto-opiskelijat vakiinnuttivat innostuksellaan asemani laulajana ja lauluntekijänä. Ainoa mahdollisuus kuulla minun ja ikäpolveni musiikkia oli itse esitystilanteissa. Kannattajamme seurasivat Casa de las Américasista puistojen penkeille, kerrostalojen portaikkoihin ja talojen eteisiin. Havannan yliopiston humanistinen tiedekunta kutsui minut usein vieraakseen ja välitti esitykseni campus-tv:ssä opiskelija-asuntoloihin.

Vallankumouksen perintö

Nuo ajat olivat sekoitus taivasta ja helvettiä, mikä synnytti suuren määrän runoutta. Siitä lähtien kun tartuin kitaraan ja aloin esittää laulujani olen luonnollisesti joutunut tekemisiin kulttuuriauktoriteettien kanssa. En kiellä kärsineeni puutetta tai joutuneeni ristiriitoihin ja katkeriin kiistoihin kulttuurivirkailijoiden kanssa.

Olen saanut osakseni ajoittain halveksuntaa ja vihaa, joskaan en koskaan niiltä kuubalaisilta, joita pidän kulttuurisesti sivistyneinä. Muistini on tallentanut myönteiset asiat negatiivisia selkeämmin. Monet henkilöt Kuuban taidelaitoksista, tv-instituutista, elokuvainstituutista ja Kansallisesta kulttuurineuvostosta tarjosivat vaikeina aikoina minulle tukeaan.

Laulujani on ajoittain sensuroitu Kuubassa, Espanjassa, Argentiinassa ja Chilessä. Mikään ei kuitenkaan vedä vertoja Miamin sensuurille. Siellä musiikkiani on myyty salaa vuosikymmeniä ja kuunneltu kuulokkeilla hyvin hiljaisella volyymilla. Miamissa musiikkini kuuntelijat ovat joutuneet automaattisesti mustalle listalle. Vastaavaa ei sentään tapahdu Kuubassa, jossa vallankumousta kritisoivat miamilaiset laulajat eivät kenties pääse radiosoittoon asti, mutta kodeissaan ihmiset kuuntelevat kuitenkin aivan mitä haluavat.

Olen kirjoittanut pyynnöstä käyttölauluja vallankumouksen isänmaallisiin tilaisuuksiin ja vuosipäivien juhlallisuuksiin. Muistelutilaisuudet ovat Kuubassa yleisiä, ja minullekin on käynyt niin, että kun yhtenä vuonna olen kirjoittanut tiettyä vuosipäivää varten laulun, on seuraavana pyydetty samaan tarkoitukseen uutta sävelmää teksteineen.

Pahin pelkoni on ollut jäädä virvatulten loisteeseen. Barrikadien tuolla puolen on toisenlainen, syvempi ja kestävämpi vallankumous, josta on tullut osa kuubalaisuuden kulttuuriperintöä ja sisältöä.

On syytä todeta, että uskon kehittyneeni paremmaksi ihmiseksi vallankumouksen ansiosta kuin ilman sitä. Vallankumous ei ole vain vakaumuksen vaan myös uskon asia. Kun katson elämäni nousuja ja laskuja, sen valoja ja varjoja, näen lähes kaiken vallankumoukseen sekoittuneena. Laulujeni takaa erotan epätäydellisen ihmisen, jota vaivaavat sisäiset ja ulkoiset demonit.

Näen yhtäläisyyden itseni, laulujeni ja vallankumouksen välillä. Uskon, että kyseessä on loppumaton peilikuvien leikki mainitsemassani kolmiossa, josta syntyy sisäisen tähden kaltainen kuvio. Yhteenveto suurista asioista, valaistumisesta ja kuolemasta, johon jokainen voi omalla tavallaan samastua.

Juhani Similä

Teksti on käännetty kirjasta Silvio Rodríguez: Te doy una canción. Madrid 2006.