Kuubalainen serenadi kertoo suomalaisten haaveista

Ja me tulimme kapakasta
kai hiukkasen horjuen.
Oli lähtömaljoja juotu
ja se yö oli ihmeellinen...

Suomalaiset ovat aika erikoista joukkoa. Missä muussa maassa juostaan suossa, harrastetaan eukonkantoa tai kilpaillaan siitä, kuka heittää kännykkänsä pisimmälle?

Mitä meistä mahtaa sekin kertoa, että muuan suosituimmista lauluista on täällä Kuubalainen serenadi? Vuosikymmenestä toiseen se on raikunut illanistujaisissa ja öisillä kaduilla siinä määrin, että sitä voisi sanoa kansanlauluksi.

Laulussa kerrotaan kolmesta merimiehestä, jotka ovat kukin vuorollaan käyneet saman kuubalaisen ilotytön luona ja rakastuneet palavasti. Nyt he ovat lähdössä pois Kuubasta ja laulavat yhteistuumin kaipaustaan neidon ikkunan alla.

Lauluun kirjoitti sanat lukiota käyvä koulupoika ja sen sävelsi muuan harras kirkkourkuri. Kummallakaan ei ollut Kuubasta ja sen neidoista mitään havaintoa, punaisista lampuista puhumattakaan. Haaveita kaikki!

Sanat ovat sadan vuoden takaa

Laulussa seikkailevat merimiehet Tom ja Watkinson. Kolmas henkilö on sanojen kirjoittaja, raumalainen Unto Koskela (1908-34), joka siihen aikaan kävi Rauman yhteislyseota. Koulun lehteen runoa ei huolittu ja muutenkin nuoren miehen tuotanto ja käytös aiheuttivat sen, että hänet erotettiin koulusta useampaan kertaan. Hän kirjoitti ylioppilaaksi lopulta Haapaveden yhteiskoulusta 1928.

Koskelan elämä oli lyhyt mutta vaiheikas. Hän opiskeli Turun ja Helsingin yliopistoissa ja oli töissä sillinpyyntialuksella Pohjois-Atlantilla. Hän kirjoitti ahkerasti koko ajan ja kuului Tulenkantajiin. Runokokoelma Purjeet sumussa ilmestyi 1930 ja siihen sisältyi myös Kuubalainen serenadi. Tarkat psykologiset romaanit Hedelmätön puu ja Helena ja valhe ilmestyivät 1932 ja 1933. Koskela teki töitä myös rautatievirkailijana ja toimittajana ja kirjoitti Rauman murteella romaanin työstään sillinpyynnissä.

Runoilijan ystäviä olivat Mika Waltari, Uuno Kailas, Kaarlo Sarkia ja Minna Craucher, joka piti kirjallista salonkia. Elämä oli boheemia ja alkoholia kului. Samoin kului Koskelalta morfiinia, jota hän oli alkanut saada nuorena epilepsiakohtauksiin. Hän menehtyi vain 26-vuotiaana.

Tapio Niemi on kirjoittanut Koskelan elämäkerran Outo mies - outo reitti: raumalaiskirjailija Unto Koskelan lyhyt elämä (Vilpatek 2004). Rauman kaupunginteatteri kunnioitti runoilijan muistoa esittämällä musiikillisen draaman Kuubalainen serenadi vuonna 2013; näytelmä perustui edellä mainittuun elämäkertaan ja sen ohjasi Kirsi-Kaisa Sinisalo. Laulu soi siinä monet kerrat.

Unto Koskelan nuorempi veli Tauno Koskela oli myös kirjailija. Hänen mielestään veljen kuuluisa runo oli Tulenkantaja-eksotiikkaa ja hän kirjoitti: Serenaadi on hänen apoteoosinsa, ylistyslaulunsa toveruudelle, rakkaudelle ja pakenevalle nuoruudelle, joka sekin on jätettävä niin kuin "tämä ihanain öitten maa."

Sävellys syntyi tupakka-askin takakanteen

Jyväskylän kaupunkiseurakunnan kanttori-urkurina vuodesta 1919 toiminut Juhani Pohjanmies oli monipuolinen musiikkimies (1893-1959). Hän oli myös seminaarin soitonopettaja sekä amatööriorkesterin ja useiden kuorojen johtaja. Hän oli tuottelias säveltäjä, jonka käsialaa olivat monet hengelliset duetot sekä taiteelliset kuoro- ja yksinlaulut, piano- ja urkuteokset sekä kantaatit ja orkesteriteokset.

Sitten kaunosielun sävellysten joukkoon ilmestyi kauhukakara, Kuubalainen serenadi. Sen yhteyteen hän ei voinut edes kirjoittaa omaa nimeään, vaan salanimen: Salamanteri. Menossa olivat Jyväskylässä Mäki-Matin sekakuoron harjoitukset, kaikesta päätellen alkuvuodesta 1930. Niiden väliajalla Osuusliike Mäki-Matin johtaja, kunnallismies Kalle Järvinen näytti Pohjanmiehelle lehdestä leikattua runoa ja esitti toivomuksen, että saisi siihen sävelen. "Pianhan tämä on sävelletty", sanoi Pohjanmies, ja melodia syntyi saman tien tupakka-askin takakanteen. Ajankohta on päätelty siitä, että runo oli julkaistu Suomen Kuvalehdessä helmikuussa 1930.

Niin laulu lähti maailmalle. Rauman ensiesityksenä pidetään sitä, kun Unto Koskela erään ystävän kanssa lauloi sen kaupungin torilla torikahvilan pitäjälle; kaverukset olivat palaamassa juhlista puoli neljän aikaan kesäkuisena aamuna 1934. Laulusta tuli pian kaikkialla suosittu, mutta pientä kompurointiakin tapahtui. Toijalan kauppalan alueella laulu nimittäin kiellettiin, kun papit pitivät sitä siveettömänä.

Ei siis ihme, että harras säveltäjä suhtautui lauluun hämmentyneesti eikä siitä paljonkaan puhunut. Kirkon virasta ja seminaarin soitonopettajan toimesta hän oli jo joutunut eroamaan elämänkatsomuksensa johdosta. Hän oli 1920-luvun alussa käynyt läpi henkisen kriisin ja alkanut myös epäillä kirkon oppeja, joita oli työssään paljonkin kuunnellut. Hän oli löytänyt uuden ja vapaamman elämänkatsomuksen teosofiasta, joka tuohon aikaan veti monia taiteilijoita puoleensa. Hän oli liittynyt Ruusu-Risti-järjestöön ja säveltänyt sillekin musiikkia. Tämä ei kirkon edustajille sopinut ja Pohjanmies joutui lähtemään.

Kirkkokansa oli pahoillaan, sillä jotkut olivat käyneet kirkossa varta vasten kuuntelemassa Pohjanmiehen urkuimprovisaatioita. Muutenkin Jyväskylän musiikkipiirit surivat menettäessään "tuon palavasieluisen taiteilijan".

Vaikka Pohjanmies joutui vakaumuksensa tähden Jyväskylästä pois, ei häntä siellä unohdettu. Kaupungissa oltiin jopa ylpeitä siitä, että Kuubalainen serenadi oli siellä sävelletty. Tämä kävi ilmi Pohjanmiehen täyttäessä 50 vuotta vuonna 1943.

Nimimerkki "Puuma" (toimittaja Lassi Utsjoki) kirjoitti säveltäjälle onnittelupakinan Keskisuomalainen-lehteen. Hän oli sitä mieltä, ettei mikään muu kaupunki saisi omia kunniaa tästä sävelmästä. "Meille se kuuluu - ja Kuuballe!" Pakinan mukaan Pohjanmies oli saanut merkkipäivänään seuraavan sähkösanoman:

"Don Jose Pohjanmies. Lahti. - Kaikkein parhaimmat ja tulisimmat kuubalaiset tervehdyksemme parhaasta kuubalaisesta kansanlaulusta! - Olemme nimittänyt teidät kunniakenraalimusiikkieverstiksi. - Kuuban presidentti."

Puuma yhtyi onnitteluihin ja lisäsi jälkikirjoituksen, jonka mukaan Pohjanmies oli saanut toisenkin sähkösanoman:

"Onnittelemme laulumme sävelsiivittäjää! Olemme lähettäneet teille Punaisen Sukkanauhan I lk:n komentajamerkin. - Merellä 18.8.1943. Tom ja Watkinson."

Pohjanmies oli monilahjakkuus

Pohjanmies muutti Jyväskylästä ensin Helsinkiin ja sitten Kangasalle, jossa hän toimi urkutehtaan suunnittelijana ja apulaisjohtajana ja suunnitteli kaikkiaan 80 urut eri puolille Suomea. Koko elämänsä ajan hän muutenkin keksi uusia soittimia ja rakensi lopulta niitä enemmän kuin kukaan muu tässä maassa eli yhteensä noin 40. Hänen soitinkeksintönsä ovat nykyään Sibelius-museossa Turussa.

Pohjanmies sävelsi myös musiikin kolmeen laulunäytelmään, joista varsinkin Etelämeren sadun (1934) lauluissa on samaa henkeä kuin Kuubalaisessa serenadissa. Helsingin Sanomat kirjoitti arviossaan, miten näytelmän lauluissa on "kaihoisaa etelän tuntua ja tansseissa salaperäinen, monotoninen rytmi".

Pohjanmies kirjoitti myös kolme nuorten science fiction -kirjaa. Teosofia oli hänen elämänsä kantava voima ja filosofiasta ja musiikista hän jaksoi keskustella loputtomiin. Vaikka hänellä oli rikas mielikuvitus ja hän toimi monilla aloilla, hän teki kaiken keskittyneesti ja piti jalat maassa - tai ehkä ei silloin, kun rakensi polkupyöräkanootin.

Laulu jatkaa kulkuaan

Ville Salminen ohjasi Kuubalaisen serenadin pohjalta vuonna 1951 elokuvan Rion yö. Laulusta on tehty lukuisia levytyksiä ja tehdään yhä. Ensimmäisinä sen levyttivät Ture Ara ja Reino Armio 1942, sitten mm. Kauko Käyhkö, Tapio Rautavaara, Eino Grön, Juice Leskinen ja Waltteri Torikka. Suomen Kansallisoopperan laulajista koottu mieskuoro Operamento levytti sen 1998. Enimmäkseen laulua on soitettu tangona, mutta cha-chakin on kuultu. Topi Maines levytti serenadin 2002 ja hankki kuubalaisen taustabändin; he esittivät kappaletta myös Kuubassa. Muuan merimies kertoi kuulleensa sävelmän peräti Rio de Janeirossa.

Ja tietenkin siitä on laadittu myös raumankielinen versio. Se on Tauno Nylundin käsialaa ja alkaa:

Met trahtööri jätin daanen
ja hoipproittim bitkin diät...

Tutulta kuulostaa! Ja toisen säkeistönkin hyvin ymmärtää:

Ja kolmestas nuare miähe
mes sun akknas alls seisoma jäi.
Ja punase lambum biäne
mes snuu huanessas palava näi.
Mnää muistan, go ymbrill meijä
ol pikimust Kuuba yä.
Ja sydän niin guum ja hehkuv
meijä ai sisikunnassan lyä.

Kuubalainen serenadi elää tänäkin päivänä sekä musiikissa että myös kuvituksissa, pilapiirroksissa ja postikorteissa, jopa Tapio Wirkkalan suunnittelemassa karahvissa. Sen vaiheisiin liittyi draamaa sen syntysijoilla. Sekä sanoittaja että säveltäjä olivat herkkiä sieluja, joille molemmille meri ja laivat olivat tärkeitä. Ja kaipaus jonnekin kauas, missä odottavat lämpö, rakkaus, kauneus ja haaveiden täyttymys.

Ei siis ihme, että laulu on löytänyt tiensä myös Kuuban matkailumainoksiin.

Teksti: Hannele Pohjanmies